Ride the Lightning -albumin myötä (1984) Metallica joutui kahden maailman ristipaineeseen: alakulttuureissa syntynyt ja osaltaan niitä muokannut yhtye alkoi saada tunnustusta myös valtavirrassa, kun rujo ja brutaali thrash metal oli lyömässä läpi laajempaan tietoisuuteen. Levyä seurannut Master of Puppets oli vieläkin intensiivisempi kokonaisuus– siinä oli enemmän vauhtia, aggressiota ja vihamielisyyttä vallanpitäjiä kohtaan, mutta sen harmoniat ja melodisuus kielivät yhtyeen jatkuvasta kehityksestä ja aikomuksesta murtautua hikisistä metalliklubeista kohti suurempia lavoja. Musiikki alkoi vedota yhä laajempaan yleisöön, ja Metallican päivät kellaribändinä olivat luetut. Kellontarkasta riffityöskentelystä ja teknisestä taituruudestaan huolimatta Master of Puppets tuntuu kuitenkin yhä tavallaan kellari- tai autotallibändin tuotokselta. Siinä missä Van Halenin ja Mötley Crüen bilehuuruinen tuotanto lupasi helpotusta naisten, huumeiden ja silkan estottomuuden muodossa, Metallican musiikki leikitteli levottomuudella, joka valtaa ihmisen negatiivisten ajatusten kierteessä. Biisit käsittelevät niin sotaa (Disposable Heroes), riippuvuutta (Master of Puppets), uskonnollista kiihkoa (Leper Messiah) kuin mielenterveyshoidon epäkohtiakin (Welcome Home [Sanitarium]). Äärilaidan musiikki ei ollut koskaan ennen löytänyt yhtä suurta yleisöä, eikä Metallicalla ole sen koommin ollut yhtä pientä yleisöä. Seuraavan viiden vuoden kuluessa heistä kasvoi yksi maailman suurimmista yhtyeistä, joka toi vihan ja vierauden tunteet varjoista stadionien lavoille sekä ihmisten koteihin radion ja television kautta.