Brucknerin sinfoniassa on tiettyjä ominaispiirteitä: se on pitkä, se on upea, se on yllättävä. Ja juuri kun ajattelet, että ”tämä raivokas kohta on varmasti tämän osan kohokohta”, tunnelma rauhoittuu ja teos hellittää, kunnes se iskee vielä suuremmalla voimalla. On helppo kuvitella, minkä takia perinteiden vaalijat pitivät säveltäjää ehkä hulluna 1800-luvulla. Vaikka Brucknerin musiikki vaatii huomattavaa keskittymiskykyä ja siitä löytyy satunnaista riitasointuisuutta tai erikoisia harmonisia ratkaisuja, on sitä opittu arvostamaan vasta nykyaikana enemmän. Ehkä jopa siksi, että kapellimestarit tahtovat osoittaa pystyvänsä hallitsemaan hänen musiikkinsa. Furtwängler, Karajan, Barenboim, Solti ja monet muut ovat tutkineet tämän nuottinikkarin teosten eri versiot läpikotaisin. Brucknerin sinfonioista on niin monia versioita, että se on aiheuttanut ajoittain jopa hämmennystä. Musiikkitieteellisistä monimutkaisuuksista huolimatta sinfoniallinen laatu on vakaalla pohjalla.